Aitoutta, iloa ja hyväksyviä katseita

Olipa kerran… Niinhän ne tarinat alkavat, meistä jokaisen omat ja ainutkertaiset. Omassani oli kerran pieni lapsi, jonka juuret olivat syvällä pohjoiskarjalaisessa mullassa. Siellä suuren metsän reunassa, keltaisessa maalaistalossa. Oli äiti ja veljet, kissat, lehmät, kanat ja kullanvärisen Datsun 100A:n katolta mäkeä laskevat vuohet. Oli maailmankaikkeus, jossa oli runsaasti tilaa mielikuvitukselle ja leikille.

Vaikka venyin aikuiseksi ja keskisuomalaistuin, ei mielikuvitus ja leikki kadonneet. Ei kadonnut ilo, heittäytyminen, kokeilu eikä pohjaton halu oppia uutta. Tieni vei varhaiskasvatuksen opettajaksi pienten ihmisten isojen ajatusten äärelle, kasvatustieteen maisteriksi, että tietäisin lisää, ja aikuiskouluttajaksi, vaikka eihän sellaista minusta pitänyt tulla ja kun tuli, se olikin ihan parasta! Silti koko ajan kulki mukana myös luovuus ja taide, tapa hahmottaa asioita visuaalisesti ja sanallisesti. Palava halu laajentaa osaamista ja lopulta pakottava tarve löytää vähemmän pöpöisiä työympäristöjä teki vihdoin tilaa kuville ja sanoille.

Kannan mukanani kaikkea sitä mitä olen kokenut, millaisissa onnen ja surun aallokoissa kulkenut. Koen, että pystyn löytämään siltoja ihan jokaiseen ihmiseen: pysähtymään, kuuntelemaan. Olemaan peili, josta näkyy toivoa ja hyväksyvä katse tässä myrskyävässä maailmassa.

Toivottavasti pääsen kulkemaan kanssasi kappaleen matkaa!