Olipa kerran – niin, niinhän ne tarinat alkavat, meidän kaikkien omat ja ainutkertaiset. Omassani oli kerran pieni lapsi, jonka juuret olivat syvällä pohjoiskarjalaisessa mullassa, siellä suuren metsän reunassa, keltaisessa maalaistalossa. Äiti ja veljet, kissat, lehmät, kanat ja kullanvärisen Datsun 100A:n katolta mäkeä laskevat vuohet. Oli avara maailmankaikkeus kasvaa. Maailmankaikkeus, jossa oli runsaasti tilaa mielikuvitukselle ja leikille.

Ja vaikka tyttö venyi aikuiseksi ja keskisuomalaistui, ei mielikuvitus ja leikki kadonneet koskaan, ei onnesta ja suruista tehdyssä aallokossakaan. Eikä kadonnut ilo, heittäytyminen, kokeilu eikä pohjaton halu oppia uutta. Halu vei varhaiskasvatuksen opettajaksi pienten ihmisten isojen ajatusten äärelle, kasvatustieteen maisteriksi, että tietäisi lisää, ja aikuiskouluttajaksi, samaan ja samalla erilaiseen. Silti kaikessa, koko ajan, kulki mukana myös luovuus ja taide, tapa hahmottaa asioita visuaalisesti ja sanallisesti. Halu laajentaa osaamista ja lopulta pakottava tarve löytää vähemmän pöpöisiä työympäristöjä teki vihdoin tilaa kuville ja sanoille. Kirjoittamisen opinnoille. Valokuvauksen opiskelulle.

Nyt on monialainen, ihmisläheinen, luontoa kunnioittava ja paljon luovuutta sekä taidetta sisältävä urakeitokseni valmis. Ja mikä hienointa, ei elämä valmistu, emme me ihmiset. Valmistuu vain tarinoiden palasia. Matka jatkukoon!